K-18

Käytetty versio alkaen
4,00 €
Saatavuus
Varastossa / Myymälässä

Malli:

Varastossa / Myymälässä

Varastossa / Myymälässä

Duke Nukem Forever näkee päivänvalon viimein tänä keväänä, 14 vuoden odotuksen jälkeen. Peli alkaa ilman kummempia selittelyjä Duken ikonisen äänen kuuluessa ruudun ulkopuolelta, ja pian mäiskitäänkin jo raketteja yksisilmäisen muukalaisrobotin nekkuun jalkapallokentällä. Kun kyklooppi maistaa ruohoa, nappaa Duke silmän ja potkaisee sen maaliin tilanteeseen sopivan one-linerin tärähtäessä ämyreistä. Asetelma näyttää pedatulta, tai näin ainakin peli haluaa uskotella. Pian sain kuitenkin huomata, että peliä viimeistelevällä Gearboxilla on varsin pureva huumorintaju, eikä itseironiaankaan pelätä tarttua. Kamera zoomaa rauhallisesti kauemmas ja esiin liukuu televisioruutu, jolla Duke Nukem Foreverin lopputekstit pyörivät. Duke on juuri läpäissyt pelin omasta elämästään, samalla kun pari sipsakkaa blondia valmistautuvat “helpottamaan” miehen paineita. Kun toinen tytöistä kysyy, oliko peli hyvä, Duke tokaisee “totta helvetissä, mutta 12 vuoden jälkeen sen pitäisikin olla”. Rääväsuinen huumori leimaa koko peliä, mikä on varmasti sarjan fanien mieleen.

Duke Nukem 3D:n muukalaisjahdin jälkeen Duke on asettunut aloilleen Las Vegasiin, jossa hän pyörittää omaa kasinoaan: The Ladykilleriä. Nautinnon ja naisten täyttämä elämä on kuitenkin saamassa käänteen, kun kaupungin ylle laskeutuu valtava muukalaisalus, joka uhkaa Duken dynastiaa. Helikopterit kurvaavat ohi panoraamaikkunan ja alas katsoessa on nähtävillä uskottava kopio luksushotelli Bellagiosta vesisuihkuineen päivineen. Tapa, jolla peli leikkii mittasuhteilla, tekee vaikutuksen ja tuntuu jopa jokseenkin yllättävältä. Kohtaus olisi voinut aivan hyvin olla jostain viime vuosien räiskintäpelistä kuten Halosta, joten on ilahduttavaa nähdä, että kehittäjät ovat käyttäneet aikaa modernisoidakseen Duke Nukemia – ainakin joiltain osin.

Yli vuosikymmen on kuitenkin pitkä aika pelimaailmassa, eikä Duke Nukem Forever kykene täysin kadottamaan juuriaan. Viholliset tuntuvat – paremman ilmauksen puutteessa – vanhanaikaisilta, joskin hyvin suunnitelluilta. Pelissä on hyvä henki, mutta teknisesti ei kannata odottaa liikoja. Parituntisen ennakkotestin aikana oli havaittavissa pieniä mutta selviä ruudunpäivityksen heilahteluja ja tekstuurit näyttivät rakeisilta ja viimeistelemättömiltä. Lisäksi animaatioiden taso heittelee, ja vaikka Duke itsessään on hyvin toteutettu, eivät muut hahmot kykene pakenemaan stereotypioiden tylsistyttävää vaikutusta. Vihollisilla on käytännössä vain yksi hyökkäyskuvio, ja vaikka peli värittääkin taisteluja vaihtelemalla vihollismuodostelmia, ennen pitkää kunkin vihollistyypin yksiulotteisuus tulee esille.

Mahtipontinen alku luo ehkä liian voimakkaan illuusion suuresta ja avoimesta maailmasta, sillä tapahtumien kehittyessä mielikuva särkyy nopeasti. Peli marssittaa pelaajaa kentästä toiseen ilman sen suurempaa motivointia. Kysymys siitä, miksi tilanteet etenevät niin kuin etenevät, ei tunnu saavan vastausta. Ja vaikka tapahtumat myöhemmin keräävätkin uudelleen vauhtia, näyttää jo nyt selvältä, että tarina on paksu kuin paperi. Toisaalta juoni tuskin olisikaan se pääsyy Duke Nukemin pelaamiseen.

Edellisessä osassa viehättänyt machomeininki on edelleen tallella. Pelissä ei haeta mitään kultaista keskitietä vanhanajan tissejä himoavan, supermaskuliinisen Duken ja nykyaikaisten, herkkätunteisempien teemojen väliltä, vaan Duke tihkuu tuttuun tapaansa raakaa testosteronia. Ja juuri se tekee Duke Nukem Foreveristä ainutlaatuisen tänä päivänä.

Pelimekaniikkaan on lisätty myös uudenaikaisia jippoja. Esimerkiksi vasenta liipaisinta voi käyttää tähtäyksen tarkentamiseen samalla tavalla kuin Call of Duty -sarjassa. Samaan aikaan Duke ei enää voi kantaa enempää kuin kahta asetta kerrallaan, mikä toisaalta pakottaa miettimään asevalintoja, mutta tuntuu toisaalta hieman vieraalta tässä kontekstissa. Onneksi vastaan tulleet aseet tuntuivat erittäin tyydyttäviltä käyttää aina etämiinasta röpötteleviin suolalinkoihin.

Kun pelaaja ei ole pieksemässä muukalaisarmeijaa kolmanteen kuuhun, rytmittää peli etenemistään pienillä pulmilla. Aiemmin mainittu mittasuhteilla leikittely tulee hyvin esille, kun pelaajan on löydettävä kolme esinettä, joista yksi on miltei käden ulottuvilla jumiutuneen oven takana. Huoneeseen ei ole ensisilmäyksellä mitään sisäänpääsyä, kunnes lattialta bongaa radio-ohjattavan auton kaukosäätimen. Minikokoisella monster truckilla on mahdollista työntää puuttuva esine hyllyltä ovenrakoon käden ulottuville.

Myöhemmin myös Duke itse kutistuu pikkumieheksi, mikä avaa uuden mahdollisuuden ajaa miniatyyriautolla. Vaikka ideaa radio-ohjattavasta autosta kierrätetäänkin, sen käsittely uudesta kulmasta tuntuu tuoreelta ja itse asiassa lisää pelin hauskuutta.

Duke Nukem Foreverin pelaaminen oli kaksijakoinen kokemus monellakin tasolla. Teknisistä myönnytyksistä huolimatta siinä on paljon ominaisuuksia, jotka yksinkertaisesti toimivat hyvin. Lisäksi on mahtavaa pelata toimintapeliä, joka ei ota itseään liian vakavasti. Peli yrittää ikään kuin tasapainotella kahden välillä: nykyaikaisen toimintapelin, jollaista loppujen lopuksi suurin osa yleisöstä todennäköisesti odottaa, ja nostalgiatripin, jonka tarinan ja maailman sarjan kovimmatkin fanit voivat hyväksyä.

Modernin ja menneen pelisuunnittelun sekoituksesta paljastui pohjimmiltaan sarjan tuttu ydin, yliampuva ja viihteellinen machoräiskintäkokemus, niin hyvässä kuin pahassa. Riittääkö se vuonna 2011, vain aika näyttää.


Tämän tuotteen ostaneet ostivat myös…